Kansakoulun historia

Vuonna 1866 Suomessa otettiin käyttöön kansakouluasetus, jonka mukaisesti Suomeen alettiin perustaa kansakouluiksi nimitettyjä kuusivuotisia oppilaitoksia. Kunnille asetetun kansakouluasetuksen mukaan kunnan velvoitteisiin kuului kansansivistystoiminnan järjestäminen kaikille kansalaisille. Alkuun tämä koski kaupunkikuntia, kun taas maalaiskunnissa kansakoulujen perustaminen oli harkinnan mukaista. Kansakoulut olivat merkittävä parannus varsinkin suomenkieliselle väestölle, sillä niissä jokainen sai opiskella omalla äidinkielellään. Että kansansivistystyö voitiin aloittaa, tuli tehtäviin kouluttaa ammattitaitoisia opettajia. Ensimmäiset suomenkieliset kansakoulunopettajat valmistuivat vuonna 1867 mies- ja naisopettajien seminaarista, jonka Uno Cygnaeus perusti vuonna 1863 Jyväskylään. Ensimmäiset ruotsinkieliset opettajat valmistuivat 1870-luvun lopulla Tammisaaren naisseminaarista ja Uudenkaarlepyyn miesseminaarista. Opettajien virat vakinaistettiin kunnissa kahden moitteettoman virkavuoden jälkeen.

Kansakoulun historia

Ensimmäisten kansakoulujen perustaminen

Ensimmäisiä yksityisiä kansakouluja perustettiin 1850-luvulla. Vuosisadan lopulla koulujen perustamiseen oli mahdollista saada valtionapua, mutta kansakoulujen perustaminen oli silti kuntien oman aktiivisuuden varassa. Ennen kansakoulujen perustamista koulutus hoidettiin kirkollisella kiertokoululla. Kiertokoulussa ei ollut omaa koulurakennusta, vaan opettaja kiersi kylästä toiseen opettamassa lapsia jossain kylän talossa kuten esimerkiksi pappilassa tai kievarissa. Oppilaiden joukossa oli lapsia ja myös aikuisia. Kansa koki kiertokoulun olevan riittävä tapa tavallisten kansalaisten sivistämiseksi, ja sen vuoksi kansakouluja perustettiin melko laiskasti. Tuolloin neljä vuotta kestäneen kansakoulun arveltiin tekevän lapset laiskoiksi ja tottumattomiksi fyysiselle työlle. Kaupungeissa lapsityövoiman käyttö vähentyi ja kasvava teollisuus tarvitsi luku- ja laskutaitoisia ihmisiä, joten kouluja perustettiin ahkerammin.Koulujen perustaminen vauhdittui 1900-luvun taitteessa, kun voimaan tuli kaikki pitäjät koulupiireihin jakava piirijakoasetus, jonka mukaisesti kenenkään koulumatkasta ei tulisi yli viiden kilometrin pituista. Oppivelvollisuutta ei ollut, mutta oikeus päästä kansakouluun oli kaikilla halukkailla. Syrjäisemmillä seuduilla kuten Lapissa täysimittaisen kansakoulun perustamisen sijaan opetus hoidettiin usein kiertokouluna tai supistettuna kansakouluna. Muilla syrjäseuduilla saatettiin tarjota vain kaksivuotista lapsille tarkoitettu alakansakoulua, joka tarjosi alkuopetusta. Yleisesti kansakoulut olivat nelivuotisia koostuen ala- ja yläkansakoulusta, jotka olivat molemmat kaksivuotisia. 1900-luvun alussa noin kolmasosa kouluikäisistä maalaislapsista kävi kansakoulua ja 1910-luvulle tultaessa osuus oli jo yli 50 prosenttia. Ennen kuin oppivelvollisuus astui voimaan, kansakoulussa opiskeli jo kaksi kolmasosaa kouluikäisistä lapsista.

Oppivelvollisuuslaki

Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1921 maahan säädettiin oppivelvollisuuslaki, jonka mukaisesti kansakoulun oppimäärä muuttui pakolliseksi kaikille lapsille. Oppimistapa oli kuitenkin vapaa, mutta oppivelvollisuus suoritettiin kuitenkin pääsääntöisesti kuntien kansakoulujen kautta. Kiertokouluja oppivelvollisuuslaki ei kuitenkaan tuntenut.

Oppivelvollisuuslaki

Kansakoulu muuttui kuusivuotiseksi, ja sen viimeiset kaksi vuotta tunnettiin kansakoulun jatkokurssina, joiden opiskelu oli vapaampaa. Riittävällä koulumenestyksellä ja taloudellisen tilanteen salliessa oppilailla oli myös mahdollisuus pyrkiä kansakoulun neljännen luokan jälkeen oppikouluun. Oppikoulu oli kokonaisuudessa kahdeksanvuotinen ja jakaantui viiteen vuoteen keskikoulussa ja kolmeen vuoteen lukiossa. Kansakoululakia uudistettiin vuonna 1958, jolloin kuusivuotisen kansakoulun loppuun lisättiin kansalaiskouluksi kutsuttu kahden vuoden jatko-opiskeluaika. Mikäli oppilas ei jatkanut neljännen luokan jälkeen oppikouluun, hän saattoi käydä kansalaiskoulun, jonka oli tarkoitus valmentaa ammattiopintoihin.

Kansakoululaitoksen loppu

Suomessa oli hahmoteltu kaikille lapsille yhteistä kuusi vuotta kestävää peruskoulua jo 1930-luvulla. Ideoijia oli useita ja myös koulumuodolle ehdotettuja nimiä oli monta, kuten pohjakoulu, yhtenäiskoulu ja peruskoulu. Peruskoulujärjestelmään johtanut komiteatyö aloitettiin 1950-luvulla. Tuloksena oli yhtenäiskouluajatukseen perustuva lainsäädäntö, johon haettiin mallia eritoten Ruotsista, mutta myös muulta Euroopasta. Peruskoulujärjestelmään siirryttiin asteittain vuodesta 1972 alkaen. Siirtyminen alkoi pohjoisesta Lapin läänistä ja viimeisenä järjestelmään siirtyi vuonna 1977 pääkaupunkiseudun Espoo, Helsinki, Kauniainen ja Vantaa.

Peruskoulujärjestelmään siirryttäessä kansakoulut muuttuivat peruskoulujen ala-asteiksi. Yläasteisiin sulautettiin jatkoluokat yhdessä keskikoulujen kanssa. Vuonna 1971 myös koulujen työviikko muutettiin kuusipäiväisestä viisipäiväiseksi. Kansakoulunopettajista tuli ala-asteiden luokanopettajia.